Oli vuosi 1977, kesäkuun toinen lauantai. Päivä oli aamusta alkaen suorastaan helteinen, ja meillä oli muutto. Vanha Hartwallin umpikuorma-auto oli jonkun kaverin kautta saatu muuttoautoksi, kunhan itse ajaisimme. Kun auto starttasi, oli tiedossa reilu 500 kilometriä kuumaa asfalttia, maallinen omaisuus kuormana, ja mieli kevyt jokaisella.
Muuttokuorman päämääränä oli vanha talo, joka oli lumonnut meidät aiemmin keväällä. Ei se ollut mikään kartano, ei sinne päinkään, olipahan vain 20-luvulla pahimman laman aikaan rakennettu ihmisten koti. Ja koti siitä talosta meillekin tuli ilman mitään sopeutumisvaikeuksia.
Asumme talossa edelleen. Talo hengittää samaan tahtiin kanssamme. Kertaakaan ei ole tullut mieleen vaihtaa sitä toiseen taloon tai asuntoon, vaikka paljon se on meille, ja etenkin "talonmiehelle" tekemistä tarjonnut vuosien aikana. Ja puuhaa riittää vastakin, sen tiedämme. Remontteja teemme kuitenkin harkiten. Talon pitää antaa olla se, mikä se on. Meidän talostamme ei modernia ole tarpeen tehdä. Jos korjataan jotain kohtaa, se tehdään niin, että sen voi jatkossakin tarvittaaessa korjata.
Nyt on talomme hankien ympäröimänä. Se tönöttää turvallisena ja lämpimänä (kunhan vain halkoja riittää, sanoo "talonmies") vanhan männyn ja vaahterapuiden katveessa. Tämänkin talven yli se selviää. Se on sentään aika hyvä taloksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti